Leppävirran kirjasto

Olen 39-vuotias. Jos olisin balettitanssija, eläke välkkyisi edessäni ja vaatisi tekemään ratkaisuja elämästä balettiuran jälkeen. Mutta en ole balettitanssija. Ja kuitenkin: olen.

Henna Raatikainen aloitti baletin nelivuotiaana. Kahdeksanvuotiaana hänet hyväksyttiin Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitokseen - katseilta suojattuun pyhäkköön, jossa ammattiballerinoja muovataan. Balettikoulusta hän muistaa yhä onnistumisen mielihyvän, mutta myös tiukan kurin, kilpailun ja loputtomat toistot. Kaikkialta katsovat peilit, jotka paljastavat armotta jokaisen virheen; ruumiin, jonka olisi aina oltava vielä enemmän ja paremmin. Baletin ihanteet istutettiin niin syvälle hänen selkärankaansa, ettei hän tullut esittäneeksi kysymystä: ”Miksi?” Kunnes hän lopetti.

Raatikainen kokee yhä selittämätöntä mielihyvää katsoessaan balettia. Tässä omakohtaisessa ja älykkäässä teoksessa hän pohtii, mikä baletissa edelleen kiehtoo meitä, vaikka sen suosituimpien teosten muoto ja kieli ovat muuttuneet vain vähän vuosisatojen kuluessa. Mikä tekee äärimmäisestä hallinnasta ja kurinalaisuudesta kaunista?

Kuinka baletti nousi jaloista päähäni on rakkaudentunnustus baletille ja raadollisen toteava kuvaus kauneuden hinnasta.